Naarajärven Sotavankien Järjestelyleiri no 2 PDF Tulosta Sähköposti

Leirin toimintaa 

 

Suomalaiset ottivat jatkosodan hyökkäysvaiheessa kesällä 1941 tuhatmäärin neuvostoliittolaisia sotavankeja, jotta sijoitettiin ympäri Suomea oleviin leireihin. Naarajärvellä ja Nastolassa oli suurimmat leirit, ns. järjestelyleirit. Järjestelyleirejä perustettiin vastaanottamaan vankeja suoraan rintamalta. Niiden tehtävänä oli sotavankien karanteenissa pitäminen, luettelointi, ryhmittely ja kuulustelu. Järjestelyleirien tarkoituksena oli toimia paikkoina, joista vangit jaettiin varsinaisiin sotavankileireihin. 

 

Kesäkuun alussa 1941 pieksämäkeläinen vänrikki Pentti Pullinen sai komennuksen Naarajärvelle Löytynlammen ja Ala-Siilin väliselle hiekkakankaalle ja määräyksen aloittaa parakkikylän rakentaminen ja muita leirin valmistelutöitä. Vänrikki Pullinen sai työväkeä Pieksämäen kauppalan vartiokomppaniasta. Perustamistöitä valvoi virolaissyntyinen eversti Hans Kalm, joka venäjänkielentaitoisena oli myöhemmin tärkeä henkilö leirin toiminnassa. Kalm oli sotilaana jo veteraani, hän tuli tunnetuksi kansalaissodassa valkoisten rohkeana ja omapäisenä johtajana, takana oli myös Viron vapaussota ja siellä Pohjan Poikien komentaminen. 

 

Alueesta suunniteltiin hyvien kulkuyhteyksien takia suuren sotavankimäärän kokoamiskeskusta, joten rakentamisessa tarvittiin runsaasti parakkien materiaalia sekä erilaista tavaraa sotavankien työntekoa varten ja mm. palokalustoa leirin turvallisuutta varten. Leirialueen aitaamiseksi Naarajärvelle ajettiin suuria kasoja piikkilankakeriä ja aitapaaluja. Rakennustarvikkeita saatiin mm. läheiseltä Siilin sahalta, sähkö tuli ”kartanon omistaja Roschier’in muuntajasta”. Osa leirin toiminnassa tarvittavasta materiaalista tuotiin sotasaaliina.

 

Majoitusparakkien, keittiöitten, saunojen ja pesulan lisäksi alueelle pystytettiin myös useita verstasrakennuksia sotavankien käyttöön: paja, suutarin ja räätälin työtilat, puusepän verstas ja työkalutilat. Sotavankien piti tulla toimeen itsenäisenä yksikkönä; valmistaa ruokansa, korjata kenkänsä ja vaatteensa ja myös pestä ne. Leirille rakennettiin sotavankeja varten parakkisairaala, jossa oli suomalaisia lääkäreitä, mutta myös sotavangeista saatiin apua toimintaa. Paikka tunnetaan yhä edelleen Invalidiniemenä. Leirillä pidettäviä hevosia varten pystytettiin tallirakennus. Leirialueelle rakennettiin yli 30 parakkia sekä sen ulkopuolelle useita rakennuksia leirin esikuntaa, miehistöä ja lottia varten. Alue oli täynnä pieniä vajoja ja katoksia, mm. käymälöitä löytyi 13 kpl.

 

 

kartta1.JPG

 

 

 

 

Rakentaminen tapahtui vauhdikkaasti, sillä ensimmäiset vangit tulivat jo heinäkuun lopulla. Alue ei vielä tuossa vaiheessa ollut valmis, ja tuskinpa silloin rakentajat olisivat arvanneet, kuinka suureksi rakennustoiminta tulee vielä paisumaan. Vankeja tuli leirille jatkuvasti lisää, vuonna 1942 keskuksen kokonaisvahvuus oli yli 2500 henkilöä. Kesällä 1942 vartijoiden koulutusta alettiin tehostaa ja Järjestelyleirin yhteyteen perustettiin sotavankileirien vartiomiehistön koulutuskeskus. Kaikkiaan sotavankeja kulki Naarajärven kautta lähes 10 000 kolmen vuoden aikana.

 

Ensimmäinen talvi 1942 oli sotavangeille katastrofaalinen niin Naarajärven leirissä kuin muillakin leireillä. Hyvin menneen hyökkäysvaiheen seurauksena Suomi oli saanut 55 000 sotavankia, joista Suomen puolella noin 28 000. Oli varauduttu korkeintaan puoleen tuosta määrästä. Ensimmäinen talvi oli ankara pakkastalvi, lumi tuli maahan jo lokakuussa. Vangit oli otettu kesävaatteissa ja nyt piti suuret joukot pukea talvea varten. Vaatteista ja raaka-aineista oli pulaa. Ruokaa ei ollut paikallisilla asukkaillakaan, kuinka sitä silloin voisi olla vihollisvangeillakaan. Ruoka oli heikkoa ja sitä oli vähän. Kokemus suurten joukkojen hoitamisesta mm. hygienian suhteen oli riittämätöntä, vaikka sauna ja täisaunat oli käytössä. Parakit sinällään rakennettiin asiallisesti ja kestäviksi piirustusten mukaan, kahdella kaminalla varustettuna, mutta asuminen parakeissa oli viimeisen päälle ahdasta. Parakkiin (6x14m) mahtui 140 miestä lavereille kolmeen kerrokseen. Näissä oloissa pilkkukuume pääsi leviämään keväällä 1942 ja sen taltuttaminen vei aikaa. Alkujaan tauti oli tullut Itä-Karjalasta lähetettyjen vankien mukana. Lisäksi asenne, varsinkin alkuaikana, oli ylimielinen voitettuja kohtaan. Näistä aiheutui se, että ensimmäisenä talvena kuoli valtava määrä vankeja. Kovina pakkasaamuina kannettiin joka aamu kymmeniä vainajia parakeista haudattavaksi yhteishautaan leirin ulkopuolelle.

 

Ensimmäiset vainajat oli haudattu puuarkkuihin. Kuolleitten määrä nousi talvella niin suureksi, että puuarkkujen sijasta otettiin käyttöön paperisäkit ja pahimmillaan vangit kaivoivat yhteishautaa yötä päivää. Ensimmäisen talven katastrofin jälkeen kuolleisuus väheni oleellisesti leirillä. Syyskuusta 1942 leirin lakkauttamiseen marraskuuhun 1944 kuolleita oli ”enää” 40 sotavankia.

 

Sotavankileirillä kuoli kolmen vuoden aikana yhteensä 2813 henkeä. Naarajärven sotavankileiri on surmaluvultaan Suomen suurin, sillä 15 % kaikista sotavangeista kuoli täällä. Leirin kuolleisuuteen vaikutti myös se, että vankeja tuotiin suoraan rintamalta Naarajärvelle, jolloin osa heistä oli menehtynyt jo matkan aikana tai sitten he olivat tullessaan niin heikossa kunnossa, että ruoka ei enää pysynyt sisällä ja he kuolivat nälkään. Myös väkivaltaisesti leirillä kuoli sotavankeja. Karkaamisesta sai 25 iskun raipparangaistuksen, joskus kuolemantuomion. Leirillä tai leirin alaisissa työpisteissä ammuttiin vv. 1941-44 yhteensä 36 sotavankia, mikä on  3,5 % ammuttujen sotavankien yhteismäärästä Suomen leireillä. Työpisteissä, erityisesti metsätöissä, karkaamiset oli yleisempiä ja helpommin toteutettavissa, joten kurin säilyttämiseksi turvauduttiin ampumisiin.

 

 

Kurileiri Naarajärven alaisuudessa

 

Järjestelyleiri n:o 2:n alaisuudessa oli myös Kerimäen Riitasensuon kurileiri, jonne sijoitettiin karkuriainesta ja muita hankalia vankeja. Leiri perustettiin 25.6.1942 ja perustamisasiakirjan mukaan leiriä koskevat kysymykset oli osoitettava Naarajärven järjestelyleirin päällikölle. Komentosuhde purkaantui myöhemmin ja Riitasensuon kurileiri siirtyi suoraan Kotijoukkojen Esikunnan valvontaan. Myöhemminkin Naarajärven leirillä oli yhteistoimintaa kurileirin kanssa.

 

Elokuussa 1943 määrättiin perustettavaksi Pieksämäen pitäjään metsätyömaaleiri, jonne oli aluksi tarkoitus sijoittaa 100 vankia kurileiriltä ”hyvin käyttäytyneiden” joukosta. Käskyssä korostettiin sitä, että vankien tuli ehdottomasti olla työkykyisiä. Kyseessä oli Tienilän korvessa ollut metsäleiri, joka tunnetaan asiakirjoissa Siikamäen leirinä. Metsätyöleiri oli tukevasti piikkilangoin ympäröity ja sen toimintaa seurattiin tarkasti.

 

Kurileirin siirtyessä Kerimäeltä Vaasaan kävi osa kurivangeista rakentamassa Naarajärven lentokenttää.

 

 

Sotavankien työllistäminen

 

Terveet ja luotettavat vangit kävivät lähiseudun taloissa töissä ja auttoivat näin perheitä, joista miehet olivat lähteneet rintamalle. Vangit tekivät maatalous- tai metsätöitä, mutta myös erilaiset rakennusyritykset ottivat heitä töihinsä. Työnantaja maksoi vangin töistä 5-10 mk päivältä Naarajärven leirille, hinnat tosin nousivat niin, että viimeisenä sotakesänä talot maksoivat jo 35 mk päivältä, invalidisotavangin sai 15 markan päivähintaan. Alennusta maksuun vielä sai, jos työnantaja/talo tarjosi sotavangille ruoan ja vartioinnin/majoituksen. Sotavangit pääsivät talon ruokiin, ja monet heistä pitivät työkomennusta hyvänä järjestelynä. Vangit olivat käypää ja halpaa työvoimaa aikana, jolloin miehet olivat sotimassa. Tämän vuoksi heitä ei kannattanut pitää nälässä.

 

Näiltä ajoilta kuulee monta tarinaa, siitä kuinka vihollisesta tuli perheenjäsen ja ystävä. Eläminen oli kylillä melkoisen leppoisaa, jopa niin että sotavanki yksinään hoiti talon kauppa-asioita. Pääleiriltä puututtiin tällaiseen menettelyyn, huomautettiin silloin, että kyseessä on vihollismaan kansalainen ja vanki, jota pitää huolella vartioida. Yhdessä talonväen kanssa itkettiin silloin, kun tuli sodan loppu ja vanki palautettiin takaisin leirille ja myöhemmin kotimaahansa. Luvattiin pitää yhteyksiä, mutta niitä ei juuri tapahtunut. Posti ei kulkenut.

 

Sotavankileiri jakoi työvoimaa työpisteisiin ja taloihin töihin koko keskiseen Suomeen, pääalueina Etelä-Savo, Pohjois-Savo, Keski-Suomi ja Etelä-Pohjanmaa. Yritykset ja kuntien työvoimapäälliköt kyselivät sotavankityövoiman perään ja tämä työllisti sotavankileirin esikuntaa runsaasti, siihen kun liitettiin kuljetusten ja vartioinnin järjestäminen, sotavangin varusteiden kunnossapito ja rahatilitykset, joissa näytti olevan runsaasti epäselvyyksiä ja kiistoja.

 

 

Juutalaiset leirille

 

Suomella oli käytössä sodan aikana vankileireillä heimo- ja rotuajattelua, mallia oli saatu Saksasta. Suomalaisten mielenkiinto kohdistui lähinnä suomenheimoisiin, joille pyrittiin antamaan paremmat olosuhteet kuin muille sotavangeille. Syynä oli se, että voitetun sodan jälkeen heidät palautettaisiin takaisin asuttamaan kotiseutuaan, jolloin Suomi-myönteisyys noilla alueilla leviää edelleen.

 

Juutalainen seurakunta pyysi syksyllä 1942, että juutalaiset erotettaisiin omaksi ryhmäkseen sotavankien joukossa. Syyksi seurakunta mainitsi sen, että heidän olisi helpompi huoltaa vankeja ja toiseksi sen, että juutalaiset olivat kärsineet etenkin venäläisten ja karjalaisten syrjinnästä leireillä.

Joka tapauksessa niistä juutalaisvangeista, jotka eivät olleet upseereita, muodostettiin oma ryhmänsä Naarajärven sotavankileirille 4.10.1942 alkaen. Ohjeet olivat:

1. kaikki juutalaista alkuperää olevat vangit tuli sijoittaa samaan parakkiin, joka, mikäli mahdollista, tuli eristää muista

2. juutalaisten sotavankien tuli työskennellä yhdessä ryhminä, eikä heitä saa laittaa yksinään työhön maataloihin tai yhteen muiden kansallisuuksien kanssa, mikäli tämä on mahdollista välttää,

3. juutalaiset sotavangit eivät nauti mitään erityisvapauksia tai etuisuuksia.

4. Leirin tuli valmistautua vastaanottamaan noin 150 juutalaista sotavankia

 

Oliko syy juutalaisten erotteluun lopulta seurakunnan pyyntö vai yleensäkin kansallisten ryhmien muodostaminen, uskonto vai jokin muu. Siitä eivät arkistot kerro mitään. Joka tapauksessa Suomen juutalaiskysymys oli ainakin kesällä otettu keskusteltavaksi Saksan taholta, Norjassa tapahtui laaja juutalaisväestön pidätysaalto lokakuun puolivälissä, marraskuun alussa Suomessa syntyi poliittinen kohu Keski-Euroopasta Suomeen tulleiden juutalaispakolaisten palauttamisesta. Naarajärven leiriltä luovutettiin 19.10.1942 yksi juutalainen sotavanki Helsingin kautta saksalaisille, oliko siis Suomi aloittamassa luovutuksia. Tosin saksalaisille luovutettiin paljon muitakin kansallisuuksia.

 

Mannerheimin sanotaan olleen myötämielinen juutalaisryhmän perustamiselle Päämajakaupungin kainaloon. Aineksia historiantulkinnassa on moneen suuntaan.

 

Pian Naarajärven leirin juutalaisryhmä kuitenkin siirrettiin työpisteisiin Loukolammille ja Montolaan Paraisten Kalkkivuori OY:n työmaille. Jo aiemmin siellä oli ollut venäläisiä sotavankeja 11.6 – 18.7.1942, mutta työnantaja oli määrätty palauttamaan vangit, koska sotavankeja oli karannut leiriltä ja kaksi heistä oli tullut Loukolammilla ammutuksi. Venäläiset palautettiin Naarajärvelle ja lähetettiin eteenpäin Kemiin leirille. Jostain syystä Kalkkivuori OY sai uuden tilaisuuden, nyt töihin otettiin juutalaisia, joita ei kovin hyvinä työntekijöinä pidetty. Kalkkivuori OY tilitti 20 mk sotavangin työpäivästä Järjestelyleirille. Lokakuun alussa oli 42 vankia töissä, marraskuusta lähtien 80 vankia, jotka oli sijoitettu siten, että 50 vankia oli Loukolammilla töissä ja 30 vankia Montolan kaivoksella, jossa oli talo asumista varten, piikkilanka-aita ympärillä.  Enimmillään juutalaisvankeja on ollut noin 170.

 

Juutalaiset viettivät suhteellisen rauhallista ja turvallista elämää leireillä. Ruokaakin oli tavallista enemmän, ruokataulukossa oli lisämaininta, että yhtiö antaa sotavangeille ylimääräisenä lanttua 1000 gr. päivässä. Juutalainen seurakunta avusti ruokalähetyksillä sotavankeja ja toukokuussa 1943 seurakunnan rabbi oli saanut luvan käydä vierailemassa leirillä.

 

Erikoista oli se, että sotavangit ostivat mantteleillaan kylältä radion, ”Pikku-Matin”, ja kuuntelivat sillä salaa ulkomaan kanavia. He pysyivät hyvin mukana maailmanmenossa. Tieto tapahtumista levisi nopeasti salaista etappitietä Naarajärven leirille, jossa vartijat olivat ihmeissään sotavankien tiedoista sodan kulusta. Pääleirillä aiheutui levottomuuksia näistä tiedoista, ja vankien ylimielisyys vartijoita kohtaan kasvoi sitä mukaa kun sodan loppu alkoi olla selvillä.

 

Juutalaisia on ollut muuallakin töissä. Tarkastuskertomuksien mukaan heitä on ollut kevättalvella 1944 Viitasaarella metsätöissä noin 30 sotavankia.

 

Naissotavangit

 

Naisten vangiksi saaminen oli yllätys niin rintamalla kuin Suomessakin. Mukana oli myös naissotilaita, joilla oli ollut aseet mukana rintamalla. Suurin osa naisista oli toiminut rintamatehtävissä suomalaisten lottien tapaan.

Köyliöstä naiset siirrettiin 16.1.1943 sotavankien järjestelyleiri 2:een Naarajärvelle. Enimmillään naisia oli Naarajärvellä 170.

Heidät sijoitettiin erilliseen parakkiin, jonka erotti miesten majoitusparakeista kaksinkertainen piikkilanka-aita.

Naisten työ leirillä oli ruoan laittoa, vaatteitten pesua, vaatteitten paikkausta, siivousta, sairaanhoitoa ja kesällä marjojen keräystä. Naisia ei päästetty aidan ulkopuolelle töihin.

 

Sotavankitarkastajan lausunto (heinäkuu 1943) naisvangeista: ”He työskentelevät ahkerasti laulaen ja ilakoiden, mutta heitä on vai­keampi käsitellä, sillä he eivät tahdo alistua kuriin ja järjestykseen.”

Naiset olivat leirillä hyvin vaikeasti hallittava ryhmä etenkin sen jälkeen, kun oli kielletty naisten raipparangaistus. Aresti, vaikka kesti päiviäkin, ei ollut tarpeeksi kova rangaistus kuriin palauttamisessa.

 

 

Välirauhan solmiminen ja heimosotavangit

 

Neuvostoliitto ja Suomi solmivat 19. syyskuuta 1944 välirauhansopimuksen, jonka 10.artikla oli heimosotilaille kohtalokas. Sen mukaan Suomi sitoutui viipymättä luovuttamaan liittoutuneiden, käytännössä Neuvostoliiton, ylimmälle sotilasjohdolle kaikki sen hallussa silloin olleet neuvosto- ja liittolaissotavangit sekä myös ne Neuvostoliiton ja liittoutuneiden kansakuntien kansalaiset, jotka oli internoitu ja tuotu väkisin Suomeen. Tässä määräyksessä, joka tuli sanomalehtien ja radion välityksellä kaikkien suomalaisten ja Suomen rajojen sisäpuolella oleskelevien tietoon, ei ollut tulkinnan varaa.

 

Avattiin surullinen sivu Suomen historiassa, heimopataljoona 3:n kohtalo. Marraskuusta 1942 lähtien suomenheimoisia värvättiin Naarajärven leiriltäkin koulutukseen Aholahteen, jossa heimovangit laitettiin omaan pataljoonaansa. Liittymisestä luvattiin vapautus sotavankeudesta sodan päätyttyä. Vaikka pataljoona ei täysin luotettava ollutkaan, se taisteli monessa tiukassa paikassa suomalaisten rinnalla. Moni menetti henkensäkin. Pataljoonan viimeinen matka alkoi 3.11 1944 Raahesta, kun suomalaiset ottivat aseensa esiin ja laittoivat aseistariisutut HeimoP 3:ssa palvelleet miehet junaan, jonka määränpää oli Naarajärvi. Junamatkalle lähti 657 miestä. Valvontakomission edustajien silmien edessä  Naarajärven asemalla junasta astui ulos vain 212 miestä.  Juna oli matkalla hidastellut syystä tai toisesta ja valtaosa miehistä oli hypännyt junasta. Miehet yrittivät takaa-ajettuina selviytyä elävänä Ruotsin rajojen sisäpuolelle.

 

Naarajärven leirillä pari sataa petettyä miestä tungettiin häkkeihin ja melu oli valtaisa. Miehet palautettiin myöhemmin Neuvostoliittoon, jossa heidän kohtalonsa lienee selvä.

Ajat eivät olleet helppoja junan kuljettajillekaan, joilla sanottiin kuitenkin olleen Mannerheimin määräys takanaan.

 

Toiminta Naarajärven pysäkillä oli vilkasta. Sotavankeja palautettiin loka-marraskuussa 8000 Naarajärven kautta. Sodan päätyttyä Naarajärven sotavankileiri toimi inkeriläisten pakolaisten ja vankien kokoamiskeskuksena, myös sotakorvausjunia lähti Naarajärveltä jopa 54 vaunun kolonnina. Muutamat inkeriläisistä pääsivät pakenemaan leiriltä, koska vartijoilta oli kielletty voimankäyttö siviilien pakotilanteissa. Inkeriläisiä etsittiin Suomessa vielä seuraavat kymmenen vuotta ja ilmiannosta sai mojovan palkkion.

 

Naarajärven asemalta kuljetettiin 8000-9000 inkeriläistä rajan taakse. Ihmiset, matkatavarat ja eläimet pakattiin puuvaunuihin tarkasti ennalta määrätyssä järjestyksessä. Ennen matkaa jokaiselle oli tehty lääkärintarkastus. Määräys oli, että kaikilla piti olla matkalle kunnon vaatteet. Matkaan lähtijöille annettiin myös sotakorvausrahaa, siitä huolimatta tunnelmat lähtijöitten keskuudessa vaihtelivat, toiset iloitsivat, toiset sanoivat menevänsä kuolemaan.

 

Asiakirjojen mukaan leirin alueelle muutti siirtokarjalaisia sotavankien poistuttua. Siirtolaiset joutuivat muuttamaan pikaisesti pois alueelta, kun Puolustusvoimat luovutti alueen rakennuksineen Vankeinhoitolaitokselle ja näin aloitti Naarajärven varavankila toimintansa 1.11.1945.

 

 

Loppusanat

 

Sotavankileirin olemassaolo on sodan julmaa historiaa. Leiri oli kuitenkin suhteellisen irrallinen osa Pieksämäen seutua. Paikkakunnalla oli riittävästi omiakin ongelmia; miehiä rintamalla, ruoka- ja tarvikepula, siirtolaisten tulo ja asuttaminen. Sotavankileiri oli sotilasaluetta, jonne ei siviileillä ollut menemistä. Osittain näiden asioiden takia leiristä ei ole paljon tietoa.

 

Arkistoistakaan ei enää löydy kaikkea, nimittäin muutamaa päivää ennen valvontakomission saapumista Naarajärvelle lokakuun alussa 1944, siellä poltettiin kaikki asiakirjat vuosilta 1941-42.

arkistonpoltto.JPG

Paikallishistorian kannalta olisi nyt tärkeää saada talteen mahdollisimman paljon tietoa, muistikuvia ja myös valokuvia leiristä, sotavangeista ja heidän työpaikoistaan, ym. Jos sinulla on muistikuvia tuolta ajalta, voit ottaa yhteyttä Pieksämäki-Seuraan tai allekirjoittaneeseen.

 

Asko Hankilanoja

 

 

Viimeksi päivitetty 30.08.2015 11:16