Iisakin Iivana PDF Tulosta Sähköposti

Hankasalmi, Armisvesi

Iisakin tila

kirjoittaja Vieno Kalliola  

 

Vanki-Iivana
 

Meillä oli noin vuoden verran jatkosodan aikana vanki-Iivana. Vanhanpaikan riihessä oli jonkinlainen vankien säilytyspaikka. En tiedä paljonko heitä oli, mutta sieltä Iivana tuotiin meille autta­maan maataloustöissä.

Iivana oli pienikokoinen, hento mies ja erittäin kiltti. Kotonaan Venäjällä hän oli ollut kolhoosin kirjuri. Käsiala oli kaunis ja suju­va. Iivana oppi nopeasti savoamme ja ymmärsi pian naisten työ­komennukset ja Oskarin ohjeet. Hento olemus vaan väsyi nopeas­ti ja iltaisin hän oli voipunut. Silloin hän yleensä alkoi laulamaan kotimaansa haikeita lauluja, varmaan ikävä takaisin kotiin raastoi mieltään. 

 Keskisuomalaisen lukemisen hän oppi meidän kanssamme. Meitä lapsia hän suorastaan rakasti. Juoksi hippasta ja lauloi kesällä ul­kokeinussa meille kauniisti. Vangin vaatteet kuluivat ja kengätkin hajosivat työn touhussa. Äiti lyhensi isän isoja housuja, mutta kengät olivat ongelma. Oli surkuhupaisaa katsella Iivanan kyntä­mistä isän isot pieksut jalassa. Suuret kengät olivat lentää kynnök­selle mustan ruunan porhaltaessa vaolla.

 Iivana yritti kaikkensa. Kun isä sitten kerran pääsi lomalle, näki selvästi, että Iivana pelkäsi isää. Kai isän massiivinen olemus ja suomalainen sotilaspuku herätti pelkoa. Isä huomasi sen. Hän kaivoi rintataskustaan tupakka-askin ja ojensi sitä Iivanalle. Silloin Iivanan silmät hymyilivät ja tupakkaa kädessään pitäen hän huo­mautti äidille:

 - Kato, isännän annan, ja pelko oli poissa.

Iivanaa pidettiin meillä perheenjäsenenä. Hän söi ja joi kanssamme, kylpi Oskarin kanssa ja nukkui kesällä yksin aitassa. Erää­nä kesäkuun päivänä tuli meille valtava hätä. Kaija siskomme oli kerta kaikkiaan hävinnyt. Kaija oli vain kaksivuotias, kävelevä ty­tön tyllerö ja Maijan ja minun hoidossa silloin. Juoksimme joka paikassa, rannassa laiturilla, navetan takana. Tyttöä ei ollut mis­sään. Joku keksi kurkistaa Iivanan aittaan. Siellä isossa sängyssä Kaija ja Iivana vetelivät unia kaikessa rauhassa. Iivana heräsi äidin kurkisteluun, unisena hän selitti:

- Päeväunia vuan tiällä, emännän, hän sopersi äidille.

 Äiti ei sanonut mitään, mutta Iivana huomioi äidin ilmeestä, että tuli tehtyä väärin. 

Jotenkin naiset kyllä Iivanaa karttelivatkin, vaikka se oli täysin turhaa. Ainakin heinän ajon aikaan. Oskari sai tulla välillä latoon polkemaan, mutta Iivana ei. Fiksuna miehenä hän hymyili nais­ten pelolle, mutta ei siitä sen enempää piitannut. Kun hevoset vietiin rantahakaan, oli tapana, että ohjakset jätettiin portin pie­leen valmiiksi töihin hakemista varten. Kerran ohjakset olivat ka­donneet ja Iivana huomasi asian. Järvellä, meidän rannan murros­sa onki eräs vanha huvilan ukko. Sitten hän soutikin Iso-Villen rantaan ja meni menojaan. Iivana meni Villen rantaan katsomaan ja siellä riippanaruna olivat meidän ohjakset leppäpuskaan piilo­tettuna. Iivana tuli tupaan ohjakset nippuna kädessään.

 - Minä arvata, emännän, selitti hän mummolle.

 Kyllä naisille nauru kelpasi. He eivät olisi ikinä arvanneet.

 - Olit kyllä etevä salapoliisi, kiitteli mummo Iivanaa.

 - Mikä on polliisi?, kyseli ilahtunut Iivana mummolta. Mummo suomensi taas kerran, vaikka kaikkia sanoja ei Iivana vielä ymmärtänyt.

 - Se on hyvä ja oikea mies, lainkuuliainen.

Kyllä hymyä riitti ja luottamus kasvoi molemmin puolin. Tal­vella äiti ja Iivana ajelivat mustalla ruunalla kirkolla asioilla. Seu­raavan kerran Iivana ajeli jo yksin. Hän toi öljyn, sen minkä kor­tilla sai ja muita talon tarvikkeita aivan kuin kuka tahansa suoma­lainen. Näytti, että hän oli jopa ylpeä omasta roolistaan. 

 Syksyllä meidän naiset saivat kuulla, että Hallan kylillä oli Van­hanpaikan vankiporukka kaivanut päivässä ison perunahalmeen. Meillä oli pitkä sarka perunaa, koska perunaa piti luovuttaa sotatoimialueelle. Yhdessä Iivanan kanssa järjestyi niin, että meillekin saatiin vankiporukka perunatalkoisiin. Ruokapalkalla he kaivoivat uutterasti koko saran. Hyvä, että Oskari ja Iivana ehtivät kellariin ajaa. Yksi ainoa vartija vartioi heitä, tosin aseistettuna. Iivana oli siinäkin aika etevä. Hän oli selittänyt vangeille, että jos sarka jäi kesken, hänen on se yksin kaivettava. Se pani vauhtia vankiporuk­kaan. Hyvissä ajoin ennen iltaa perunamme olivat kellarissa.

Syksyn tullen tuli vankien luovutus ajankohtaiseksi. Tieto tuli meidänkin naisille. Iivana arvasi naisten ilmeistä, mitä kirje sisälsi. Se oli vaikea päivä meille kaikille. Naiset ja Iivana itkivät. Iivana lupasi kirjoittaa, jos vaan hengissä säilyisi. Hän nimittäin pelkäsi saksan rintamalle joutumistaan. Kyllä sota voi olla hirvittävää. Itkien lähti Vanki-Iivana meiltä, eikä kirjettä koskaan kuulunut.

 

 

Viimeksi päivitetty 26.04.2011 12:16