Etusivu Kulttuuri Kirjailija Aarne Haapakoski Aarne Haapakosken muistelmia kansalaissodan ajoilta
Aarne Haapakosken muistelmia kansalaissodan ajoilta PDF Tulosta Sähköposti

 

 

Kirjailija Aarne Haapakosken (s. 1904) muistoja ja kokemuksia Haapakoskelta ja Pieksämäeltä 13-vuotiaan koulupojan silmin katsottuna

 

Aarne Haapakoski

PIEKSÄMÄKI KOULUPOJAN SILMILLÄ 40:N VUODEN TAKAA (28.11.1959)

 

Venäjän vallankumous keväällä 1917 oli saanut koulupojankin mielikuvituksen liikkeelle, ja koska kuuluin partiopoikiin, olimme kai jollakin tavoin poliittisestikin valistuneita. Olin isältäni kuullut mustista sortovuosista, suurlakosta ja Viaporin kapinasta, joten olin omaksunut jo poikasena määrätynlaisen katsantokannan poliittisiinkin tapahtumiin. Syksyllä 1917 liityin sitten Pieksämäen partiopoikiin, Saukko-vartioon, ja minusta tehtiin vartion varajohtaja. Väinö Kannas oli muistaakseni se isompi pomo, nimittäin vartion johtaja. Hänestä korkeampi kihu oli Rafu Viljamaa, jolla oli oikein pieni browling-pistoolikin taskussa ja ylimpänä herrana oli silloinen viidesluokkalainen Lauri Kaarela.

 

Partiotoimintamme kehittyi kuin huomaamattamme sotapoluille valmistautumista varten, sillä meillä oli käytettävissämme kaksi rullarevolveria, joilla kävimme ammuskelemassa maaliin Jyväskylän ratavalliin ja Soiselän mäen vanhan ladon seiniin. Alettiin vähitellen vihata venäläisten hajua ja tehtiinpä pientä ilkivaltaakin nuorisoseuran talolle majoittuneille sotilaille. Satuin olemaan eräänä marraskuun iltana lukukamarissani, kun Moision ruokasalissa neuvottelivat insinööri Cauton, silloinen luonnontieteen opettajamme, maisteri Valio Korvenkontio ja Heikki Roschier. Jäi mieleeni Korvenkontion sanat:” Ja ryssät pannaan matalaksi!” Sitten myöhemmin illalla Korvenkontio kyseli minulta, paljonko meitä oli poikia partiojärjestössä ja tiedusteli, voisimmeko tarvittaessa ryhtyä esimerkiksi keräystoimintaan käymällä pitäjällä talosta taloon. Hän ei silloin tarkemmin sanonut, mistä keräyksessä oli kysymys -. Se selvisi vasta tammikuussa 1918. Jo ennen joulua ilmestyi insinööri Cautonin huoneen nurkkaan kuitenkin kivääri – venäläinen kolmenlinjan, jollaisen tunsin melko hyvin, sillä Moision perheentuvassa majailevat venäläiset sotilaat eivät olleet kovinkaan turhannuukia aseistaan, vaan antoivat meidän koulupoikien räksytellä kivääriensä lukkoja ja harjoitella tyhjillä hylsyillä panostamista. Maisteri Korvenkontion puheesta erään tunnin alussa saimme käsityksen, että jotakin suurta oli tapahtumassa, ja viidennen luokan pojat kehuskelivat olleensa öisissä aseharjoituksissa, mikä meistä oli tietenkin kovin jännää.

 

Syksyn suurlakon tapahtumista muistan, että työväentalolla oli tavallista enemmän liikettä, ja kelloseppä Tenhunen kulki punainen nauha käsivarressa. Joku tiesi sanoa, että hän oli ”punikki”. Muutakin jännää sattui, sillä junat eivät kulkeneet, ja meidän pitäjällä asuvien oli lauantaisin tehtävä kotimatka pumppuresinalla. Hiki siinä tuli pumpatessa, mutta eteenpäin mentiin ja punainen laku lepatti kepin nenässä. Sellainen piti nimitäin olla resinalla ajaessa, oli ratamestari sanonut. Nuorisoseuran talolla pidettävissä iltamissa, jonne jo miehen mittaiset koulupojatkin luvatta menivät, harjoiteltiin Kerenskin tanssimista ja laulettiin, että:” Kerenski se leipoi suuren taikinan jne!” Venäläiset sotilaat Moision perheentuvassa laulelivat haikeita ”svaboda-laulujaan” ja myivät vöitään ja muita varusteitaan Moisiossa taksvärkkityössä käyville torppareille. Niihin aikoihin ostimme Ernst Notzin kanssa myös elämämme ensimmäiset kiväärinpanokset eräältä sotamieheltä. Kaksi ”kampaa” maksoi muistaakseni markan silloista rahaa, eli neljän paakkelsin hinta,joka oli kova lovi koulupojan viikkorajoihin. Panoksista saamillamme ruudilla latasimme sitten rullarevolverin ammuksia. Kuljimme revolveri taskussa koulussakin, ja ne pojat, joilla ei moisia vehkeitä ollut, olivat meille kovasti kateellisia.

 

Niin kului sitten joulu ja päästiin tammikuuhun. Koulun alkaminen oli lykkäytynyt, eikä koulua monta päivää ehditty käydäkään, kun maisteri Korvenkontio eräänä aamuna ilmoitti, että koulu sulkee ovensa toistaiseksi. Pian sen jälkeen meitä joukko Saukkovartion vauraampia partiopoikia kirjoittautui Pieksämäen suojeluskuntaan. Meitä kismitti kovasti, kun ikä ei vielä antanut myötä rintamalle, vaikka sankarimieltä ei puuttunut.

 

Sitten tapahtuikin se, mikä Pieksämäen kohdalla oli vapaussodan tapahtumille oleellisinta: venäläinen varuskunta riisuttiin aseista ja pantiin härkävaunuun asemalla, passituksella kohti Volgan rantoja.

 

Paikallispäällikkönä oli Valio Korvenkontio. Osasto Kymin tehtaan suojeluskunnasta saapui insinööri Brejlinin johdolla kirkonkylään, Varkauden punakaartin tulo Pieksämäelle katkaistiin lähettämällä veturi puskemaan punakaartilaisjunaa vastaan ja ensimmäinen konekivääri ilmestyi rautatiesillalle, piippu osoittaen pohjoista kohti. Pitäjän miehiä valkoiset nauhat käsivarsissa alkoi ilmestyä yhä enemmän ristille ja nuorisoseuran talon tienoille, jossa iivanoilta vallatut kenttäkeittiöt porisivat ja komentosanat kaikuivat. Niihin aikoihin minäkin sain ensimmäisen kiväärini, japanilaisen karabiinin, johon annettiin kolme panosta. Välillä sattui sitten pitäjämme ainoa ”taistelu” Haapakosken Mustikkamäen alla, jossa kolme suojeluskuntalaista ja kaksi hevosta kaatui. Kahakkaa ei koskaan täysin selvitetty, mutta tunsin saaneeni tulikasteeni ollessani erään reen kannoilla, kun räiske alkoi. Ammuntaa kesti ehkä tunnin verran, ja sitten kaikki vaimeni. Aamulla oli tie verinen ja lepikko kaskeksi ammuttu. Ylioppilas Ottelin Haapakoskelta ja kaksi kymiläistä kaatui. Heidät haudattiin sankarivainajina Pieksämäen kirkkomaahan. Olin mukana pamauttamassa kunnialaukauksia haudan äärellä

 

Varkauden ja Mäntyharjun sekä Mouhun tapahtumat eivät kuulu enää näiden muistelmien piiriin, mutta nukkunut Pieksämäen kirkonkylä kuin heräsi vapaussodan johdosta. Pidettiin paraateja, äkseerattuiin markkinaplaanilla, ja jääkäriluutnantti Mikkola, ensimmäinen Pieksämäen paikallispäällikkö (vai oliko hän jo aluepäällikkö?), niitti komeana miehenä laakereita naisten keskuudessa. Vihreäjääkäripuku oli niihin aikoihin valttia, varsinkin jos puvun kantajana oli komea mies.

 

Yhteiskoululla oli sodan aikana ollut mm. väliaikainen sotasairaala, ja kun koulu sitten muutamia päiviä ennen tutkintoa taas alkoi, löysimme karttahuoneesta kaksi täysinäistä panosvyötä ja jaoimme patruunat tasan löytäjien kesken. Ja pian sen jälkeen kuulimme, millaisen vaikutuksen tekee luokkahuoneen uunin vierellä sytytetty ruutiläjä, kun neiti Kerttu Pohjakallio piti meille paraillaan ruotsintuntia.

 

Hyvinhän se leimahti! Ennakkosopimuksen mukaan päästimme me pojat oikein intiaanikarjaisun – vai oliko se sotahuuto! Syntyi pieni paniikki, mutta ei koskaan saatu selville, kuka ruutikasan oli sytyttänyt. Nyt voin sanoa, että se rohkea kaveri olin minä ja Vennu Kanerva ojensi tulitikut. Seuraus kaksi tuntia jälki-istuntoa koko luokalle, minkä urheasti kärsimme – ei kuitenkaan kokonaan, sillä provosoimme kaksi kaveria pitämään sellaista jyskytystä koulun kellarissa – taikka eihän siellä mitään kellaria ollut, olipahan vain harva kivijalka - , se jyskytys kävi kuitenkin neiti Pohjakallion hermoille niin, että hän ajoi meidät ulos, kun suurin piirtein puolet arestista oli istuttu - , mikä tulkoon näin jälkeenpäin merkityksi muihinkin asiakirjoihin eikä vain vanhan Pieksämäen yhteiskoulun päiväkirjaan

 

 

 

Viimeksi päivitetty 24.07.2010 23:55